Blogi

Uusin kirjani Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY) ilmestyi toukokuussa 2024. Kirja ei kuulu Reppu-sarjaan, mutta haluan kirjoittaa kirjasta hiukan myös täällä, koska vaikka kirja ei suoraan käsittele herkkyyttä, siinä on paljon herkkyyttä. Kirjassa on myös suuria tunteita ja tunteiden käsittelyä. Uskon, että moni herkkä lapsi ja tällaisen lapsen kasvattaja voi löytää tarinasta jotakin kiinnostavaa.

Kirja rageavine äitihahmoineen pohjautuu omiin kompasteluihini vanhempana. Niin henkilöhahmot, tapahtumat kuin repliikitkin ovat silti fiktiota. Myös oppikirjamainen tilanteen purku on fiktiota. Omat yritykseni yhteyden palauttamiseen ovat kotikutoisempia, mutta nekin lasketaan. Lause ”Sinne meni kesän ainoa kaunis päivä!” on sen sijaan todellisuutta, joskaan ei minun suustani…vielä.

Vaikka tilanne on fiktiota, olen ollut tuossa tilanteessa aika monta kertaa ja halusin koota tähän muutamia ajatuksia aiheen ympäriltä. Tässä kohtaa ne, jotka eivät koskaan ole huutaneet lapsilleen, voivat lopettaa lukemisen. Jos sinulla ei ole koskaan revennyt pelihousut (ei edes vähän saumoista ratkennut) voit onnitella itseäsi, ottaa sädekehän ja jatkaa samaan malliin. Kaikki passiivis-aggressiiviset puhisijat ja mulkoilijat voivat toki mielellään jatkaa lukemista.

Minä en ole mitenkään pelkästään vihainen äiti. Ainakaan en toivo lasteni näin minua määrittelevän kun muistelevat minua keinutuoleissaan. Toivon sen sijaan mainittavan sen kanannäköisen pinjatan, jonka askartelin heidän kanssaan. Mainitkaa myös se, että puolustin teitä aina, heitin tökeröä läppää ja jaksoin melkein aina pitää sylissä.

Olen myös ollut vihainen monta kertaa: syyllistänyt, tiuskinut ja ärähtänyt. Muistan edelleen elävästi, kun ensimmäisen kerran huusin lapselleni. Taapero ei totellut leikkipuistossa mitään ohjeita ja pelkäsin turvallisuuden puolesta. Keinot ja voimat loppuivat kahden natiaisen kanssa säätäessä. Päädyimme ottamaan yhteen räväkällä tyylillä. Korvissani kuulin Haluatko Miljonääriksi-ohjelman epäonnistumis-äänen kaikuvan suoraan taivaasta.

Se ääni on tullut tutuksi vuosien varrella. Muun muassa silloin kun jouduin retuuttamaan kolmevuotiaan tien yli takista, toisella kädellä lastenvaunuja ja potkupyörää raahaten. Olen se, joka vastasi lapsen huutoon oman sisäisen lapsensa huudolla. Ja itki omaa epäonnistumistaan lasten nähden – kuin lapsi. Tutuksi on tullut myös sopiminen ja anteeksi pyytäminen. Paljon on opiskeltu tunnetaitoja, vireystiloja ja kuormittumista. Nykyään osaamme hengittää paremmin ja ottaa aikalisiä – ja selviämme usein vähemmällä.

Tähän (puoli)pisteeseen pääseminen on vaatinut jatkuvaa oman elämänsä tunnetaitosuperninjana olemista. Sukupolvenihan on ensimmäinen, jolla on riittävä määrä tietoa riittävän helposti saavutettavissa, jotta voimme yrittää olla se tunnetaitajien rauhaa ja läsnäoloa huokuva airut, mitä meiltä myös odotetaan. Tietoa ja odotuksia meille kyllä tarjoillaan, mutta rehellisesti sanottuna, monet meistä on valmistettu tähän sotaan heikoin varustein. Siitäkin huolimatta, että omat vanhempani olivat empaattisia kasvattajia ja meillä puhuttiin tunteista ovat omat kamppeeni kuin lasteni intiaanileikkiin askartelema lerputtava kopiopaperinen jousipyssy ja nuolet. Monien nykyvanhempien omat vanhemmat kasvatettiin behavioristisin opein maailmaan, jossa tunteita yksinkertaisesti ei käsitelty. Kulttuurista ja taustasta riippumatta, kannamme mukanamme paljon. Monet joutuvat yhtä aikaa opettelemaan tunteiden käsittelyä itse, opettamaan sitä lapsille ja ehkä myös ikääntyville vanhemmilleen. Se on valtavan raskasta, näkymätöntä työtä.

Kuten sanottu, meille on tarjolla paljon tietoa, vinkkejä ja neuvoja. On hengitysharjoituksia, kirjoja, kursseja, niksejä ja konsteja, joilla oman mielen saa pidettyä tasaisena ja omat reaktiot lasten aloittamiin maailmansotiin pullantuoksuisina. On sanottava tiettyjä asioita ja vältettävä toisia, jotta lapset saavat kokea, että he ovat rakastettuja ja turvassa kaikkine tunteineen. Pinnistellessään tämän tavoitteen parissa moni aikuinen taantuu lapseksi, joka ei kokenut olevansa rakastettu ja turvassa. Ainakaan vihaisena.

Jos olet kaltaiseni vanhempi, jota toisinaan väsyttää olla oman elämänsä tunne-ekspertti, jos sinua juuri nyt väsyttää hengittää sisään ja ulos, pysyä rauhallisena, pysyä lempeänä ja huokua läsnäoloa, ota siitä tauko ja keskity seuraavaan. Sinä olet turvassa ja rakastettu ja ihan riittävän hyvä vanhempi, vaikka joskus räjähtäisitkin. Kun itse rakastat itseäsi tunteinesi ja reaktionesi, voit kohdata myös lapsen tunteet rakkaudella. Suomessa on perinteisesti turvauduttu puhumattomuuteen ja tunteiden patoamiseen. Hillittyä ja rauhallista ulosantia on pidetty hyveenä. Minä sanon, että hiiteen sellainen. Väärin ymmärrettynä tunnetaitotieto (oh, mikä sana) vääntyy taas uusiksi kohtuuttomiksi itsehillinnän vaatimuksiksi, kun sen on tarkoitus olla ihan muuta: lupa räiskyä niin lapsilla kuin aikuisilla, kyky pyytää anteeksi ja kasvusuuntana taito räiskyä niin, ettei loukkaa toisia. Sitä paitsi kuten lapsilla, meillä aikuisillakin on lupa yrittää uudestaan. Mikään ei mene pilalle, vaikka emme onnistu aina. Tämä päivä on ihan hyvä näin.

Olen kirjoittanut tämän tekstin varmaan neljä kertaa. Välillä lyhyeänä, välillä pitkänä ja välillä hyvin henkilökohtaisena. Nyt yritän viidennen ja viimeisen kerran. Kirjoittaminen tuntuu haastavalta koska edellinen kirjoitus samasta aiheesta (täällä) on koko blogin suosituin teksti ja nousee ensimmäiseksi hakutulokseksi kun ihminen yön pimeinä tunteina kysyy googlelta ”erityisherkkä vai neuroepätyypillinen”. (Tästä sivuhuomiona, että neuromoninaisuus on suositeltavampi sana, joka ei turhaan vie ajatuksia ominaisuuksien vertailemiseen kielteisessä mielessä. Olemme kaikki omanlaisiamme, ja sellaista yksilöä ei liene olemassakaan jossa ei joitakin kirjon piirteitä, tai muuten keskiarvosta poikkeavia piirteitä olisi.)

Voi kuinka monta kertaa minäkin olen tuon edellä mainitun kysymyksen esittänyt: kirjoille, googlelle, podcasteille, puolisolle. Kuten monella muullakin yleensä kotidiagnoosin kohteena olen ollut minä itse tai oma lapsi. Ja tässä kohdassa puhun kotidiagnoosista myönteisessä mielessä. Liian pitkälle menevä keittiöneuropsykologia voi käydä haitalliseksi, mutta tiettyyn rajaan asti on ainoastaan luonnollista, että ihmiset hakevat tietoa ja selityksiä. Jos ei ensin ole hyvin muotoiltua kysymystä, tuskin vastaustakaan lähtee etsimään.

Tähän liittyen tahtoisin nostaa esiin seuraavan ajatuksen. Minusta jokaisen, joka tunnistaa itsessään/läheisessään erityisherkkyyttä kannattaisi ihan uteliaisuudesta samalla penkoa esiin myös internetin avoimet nepsytestit. Arvelen, että moni itsensä erityisherkäksi mieltävä löytää itsestään myös paljon nepsypiirteitä. Ovathan ilmiöt niin lähellä toisiaan, että lienee harvinaista olla erityisherkkä olematta samalla jonkinverran nepsypiirteinen. Nepsypiirteinen on hyvä työkalukäsite tilanteessa, jossa on piirteitä, mutta ei ainakaan vielä selvyyttä. Kaikilla ei ole edes tarvetta saada selvyyttä. Erityisherkän nepsypiirteisyys ei tarkoita, että ihminen silti olisi neuropsykiatrisesti diagnosoitavissa tai että diagnoosiprosessiin olisi tarvetta. Tarkoitan vain, että tätä asiaa voi olla kiinnostavaa miettiä. On hyvä huomioida, että moni neurokirjon diagnoosin myöhemmin saanut ihminen on ollut se asioita googlaava itseään ”vain hyvin herkkänä” pitävä tyyppi.

Koen velvollisuudekseni nostaa tätä asiaa esiin, koska joskus harvoin käy myös niin, että selkeät nepsypiirteet kääritään erityisherkkyyden pakettiin, ikään kuin olisi jotenkin hyväksyttävämpää olla erityisherkkä neurotyypillinen kuin kirjolla. Tätä toi esiin eräs lasten kanssa työskentelevä instagramseuraajani ja sai minut mietteliääksi. Ennakkoluulot neurokirjon diagnooseihin liittyen elävät vahvoina edelleen ja joskus voi tuntua turvallisemmalta tarttua erityisherkkyyden käsitteeseen kuin lähteä tutkimaan syvemmältä. En tarkoita että olisi mitään väärää siinä, että tutkii asioita erityisherkkyyden kautta. Mutta mieli kannattaa pitää avoimena. Me olemme kaikki omanlaisiamme ja hyviä niin, riippumatta siitä mikä kaikki meissä aiheuttaa keskiverrosta poikkeavat toiminta- tai reagointitavat.

Erityisherkkyys on näistä ominaisuuksista yleisin, jopa 15-20% esiintyvyydellään. Mutta neurokirjolla oleminen on sekin yleistä: Adhd:n esiintyvyys on 6-18 vuotiailla 3,6-7,2 %. Autismisäätiön arvion mukaan 1,5 % ihmisistä on autismikirjolla, joukossa on paljon diagnosoimattomia. Ja tottakai erityisherkkä on lisäksi toisinaan myös neurokirjolla.

Nykytiedon valossa erityisherkkyys ja neurokirjo ovat eri asioita, vaikka tästä muunkinlaisia mielipiteitä esitetään. Erityisherkällä on siis voimakkaasti reagoiva hermosto, mutta ”neurotyypilliset aivot”. Mutta tutkimustietokin voi päivittyä tulevaisuudessa. Toivon, että ympäristömme muuttuu kokoajan ymmärtävämmäksi kaikenlaista erityisyyttä kohtaan. Meidän yhteiskunnassamme lasten kohdalla juuri nyt iso haaste on se, että tutkimuksia ja nk. erityistä tukea tarjotaan vain voimakkaimmin reagoiville. Niin erityisherkkien kuin lähinnä kotona oirelevien nepsypiirteisten tuki on hyvin paljon kotien ja kohdalle osuvien tiedostavien ammattilaisten vastuulla. Olen jutellut monien perheiden kanssa, jotka ovat venyttäneet aikataulunsa ja jaksamisensa äärirajoille tarjotakseen oireilevalle lapselle palautumista, lyhyitä hoito-/koulupäiviä ja tasaista arkea. Harrastukset, kyläilyt ja yhteiset puuhat karsitaan minimiin ja illat voivat kulua pitkälti lapsen palautumisen varmistamisen ja tunnesäätelyn parissa. Perheen työn ansiosta lapsi jaksaa sinnitellä päiväkoti- tai kouluarjessa… ja samalla jää näkymättömäksi ja ilman tukitoimia.

Monen mummo, ystävä, lääkäri tai terveydenhoitaja (jotka saattavat nähdä vain tämän perjäävän puolen lapsesta) on sanonut, että ei diagnooseja tarvita mihinkään. Koulussakin yleinen tuki kuuluu jokaiselle. Ajatus tutkimusten tai tehokkaiden tukitoimien tarpeettomuudesta voi nousta resurssipulasta, ennakkoluuloista tai suojeluntarpeesta ja hyvää tarkoittavasta ratkaisukeskeisestä mentaliteetista, jossa tärkeämpää on löytää hyvät toimintatavat arkeen kuin oikea nimi ongelmalle.

Se onkin tosi tärkeää, ehkä tärkeintä, mutta herkkien ja neurokirjon ihmisten itsensä kokemusmaailmassa sillä ennen pitkää löytyvällä oikealla nimellä voi olla lopulta mullistava vaikutus. Jos on kamppaillut sen kanssa, ettei koskaan jaksa, osaa tai ehdi sitä mitä odotetaan tai että ei solahda porukoihin luontevasti tai onnistu luomaan ystävyyssuhteita voi olla, että huonommuuden kokemus loppuu vasta kun saa oikean käsitteen selitykseksi. Toivottavasti kuitenkin siihen. Joillekin se käsite on herkkyys, joillekin jotakin muuta. Usein ymmärrys täydentyy uusilla käsitteillä ja nimillä vuosien mittaan.

Ps. Niin. Se eräs erityisherkkä, josta kerroin edellisen tekstini lopussa. Hän on sittenkin hitaasti jatkanut tutkimuksia hahmotettuaan yhä selkeämmin miten tietyt haasteet ovat nousseet aina uudelleen esiin elämän eri vaiheissa, vaikuttaen elämänkulkuun monin tavoin. Tuo tyyppi olen minä. Erityisherkkä, jolle lääkärit ovat suositelleet nepsytutkimuksia, mutta jolla on vienyt kaksi vuotta aikaa etsiä tarvittavia papereita ja hävetä sitä, että tämä on kuulemma nyt muotia. Asia etenee hitaasti, eikä lainkaan varmasti. Selvää on kuitenkin, että minun hermostoni, kuormittumisensietokykyni ja aistikokemukseni, eivät edusta sitä keskivertoa, jolle yhteiskunta on suunniteltu. Olen iloinen, että minulla on nyt kaksi käsitettä jotka tuntuvat omilta: erityisherkkä ja nepsypiirteinen. Myöhemmin käsitteitä saattaa olla muitakin, mutta siihen asti mennään näillä hyvillä, toimivilla kotidiagnooseilla.

avainsanat: neuromoninainen, erityisherkkä, erityisherkkyys, neurokirjo, neuroepätyypillinen, herkkyys, herkkä

Joulu lähestyy. Juuri nyt minulla on näkymättömässä repussani lapsen kadonnut tonttulakki, tekemättä jäänyt piparitalo ja joulusiivous joka hoidetaan ehkä vuonna 2027. Annan niiden olla. Ennen kuin aatto on ohi kauhon niiden päälle riisipuuroa, liikaa suklaakonvehteja, pari litraa glögiä ja paljon halauksia. En tavoittele jouluna täydellisyyttä, mutta rauhoittumista ja akkujen lataamista toivoisin itselleni ja muille.

Se ei ole aina niin helppoa. Monella herkällä tai neurokirjon ihmisellä Näkymätön reppu on joulun alla aivan täynnä. On niin paljon muistettavaa ja koettavaa. Perheenjäsenet pörräävät ylikierroksilla ja ilmassa on jännitystä. On juhlia, piparitalkoita, esityksiä. Rutiini katkeaa. Joulu on monien aistimusten aikaa. Ihanat tuoksut, musiikki ja joulukoristeet ovat jatkuvasti havainnoivalle, voimakkaasti reagoivalle mielelle kuin huvipuisto. Hauska, mutta pitemmän päälle väsyttävä. Tämä ei koske pelkästään lapsia, vaan myös aikuinen saa päänsä pyörälleen pitkällä vuoristorata-ajalulla.

Monilla jouluun kuuluu myös paljon sosiaalista elämää. On serkkuja, sukulaisia, kyläilyjä. Iloitaan jakamisesta ja yhdessäolosta, joskus tiiviisti samoissa tiloissa pitkänkin aikaa viettäen. Varsinkin kun yhdessäolo on kivaa, sen keskeltä voi niin pienen kuin isommankin ihmisen olla vaikea irroittautua omaan rauhaan lataamaan akkuja. Voi myös tuntua, että oman ajan ottaminen on sosiaalisesti hankalaa, jos toisten akut tyhjenevät eri tahtiin kuin omat.

Olemme juuri vaihdattaneet automme hajonneen akun, joten akut ovat olleet paljon mielessä. Se miten joskus virta voi olla yllättäen loppu. Miten välttämätöntä riittävä lataus on käynnistymiselle. Ihmisen hermostoa ja kuormitustasoa voi ajatella akkuna. Toisten akut tyhjenevät nopeasti ja täyttyvät nopeasti, toisen täyttyvät hitaasti, vaikka tyhjenisivät nopeasti ja jonkun akku ei tunnu tyhjenevän koskaan. Herkästi reagoiva hermosto saattaa syödä akun kestoa valtavasti.

Jotta lomakausi ei muodostuisi akkuja entisestään tyhjentäväksi asiaksi hermostolle kannattaa järjestää latauspisteitä tiuhaan.

Mitä voimakkaammin akkua kuluttavassa ympäristössä viettää aikaa, sitä tiheämmin akkua pitää ladata. Niin lasta kuin aikuista voi auttaa ajatus konkreettisesta latauspisteestä. Monelle omasta kodista löytyy sellainen helposti. Mutta jos aikaa vietetään mummolassa, kavereiden kanssa tai sukulaisten luona, voi yrittää järjestää tilat niin, että sekä aikuisille, että lapsille löytyy latauspiste, johon on helppo mennä milloin vain. Paras latauspaikka on suljetun oven takana, mutta tilan puutteessa myös pöydän alle, sohvan taakse tai nojatuoliin voi tehdä oman latauspaikan. Sitten tarvitaan tietenkin laturi. Tai useampia.

Aikuisten yleisiä latureita ovat vaikkapa lehti, tv, kirja, käsityöt, äänikirjat, ulkoilu, nokkaunet tai puhelimen selaaminen. Lapsille toimivat usein samantapaiset asiat. Vaikkapa kirjat, sarjakuvat, stimmailulelut ja fidgetit, rakentelulelut, muovailuvaha, piirtäminen, tehtäväkirjat ja äänikirjan kuuntelu. Tärkeää on, että latauspiste ja mieleinen laturi ovat helposti saavutettavissa. On myös tärkeää varmistaa, että laturi oikeasti toimii. Siksi esimerkiksi ruudun käyttö lataamisessa voi olla riskialtista. Moni sarja tai peli voi olla hyväkin laturi, mutta joissakin tilanteissa nämä antavat valheellisen tunteen latauksesta, mutta lataushetken jälkeen aivot ovat entistä väsyneemmät.

Yritämme puolison kanssa tänä vuonna varmistaa, että pakkausteknisesti ja tilaratkaisuiden kannalta kaikki perheenjäsenet ovat joulunaikaan pysyvät lähellä latauspisteitä ja latureita. Sillä lailla kuormittuvakin voi heittäytyä riemumielin joulun tunnelman ja sosiaalisten tilanteiden vietäväksi ja lomasta muodostuu kokonaisuudessaan voimia palauttava, ei kuluttava, kokemus. Ja kuten kaikissa vaiheissa, loma-aikanakin huippuhetket ja aallonpohjat vuorottelevat. Uupumuksen hetket, latauksen loppuminen ja näkymättömän repun räjähtely kuuluvat herkän ihmisen elämään.

Lataavaa ja riittävän rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Villikissareppu on ilmestynyt ja lähtenyt maailmalle. Kirja tuntuu vähitellen ehtineen kirjastojen hyllyille, kirjakauppoihin ja myös lukijoiden käsiin. Normaalisti tässä tilanteessa olisin kovasti potkimassa kirjaa maailmalle ja juhlistamassa ison projektin päättymistä.

Ilon sijasta (tai sen lisäksi) iskivätkin uupumus ja keholliset stressireaktiot. Koska olen koko elämäni elänyt kuormittumistaipumuksen kanssa, suhtaudun näihin vaiheisiin aika rennosti. Voimat palaavat kyllä ja sitä odotellessa asioita pitää tehdä omaan tahtiin.

Juuri nyt omassa selässä on villiintynyt reppu. Ehkä tarvitsin tämän muistutukseksi siitä, miksi oikeastaan tein koko kirjan. Oma reppuni ei ole tällä kertaa villikissa, vaan talviunta nukkuva karhu, tai ehkä ylivirittynyt papukaija. Välillä on vaikea ottaa selvää, minkälaiseksi otukseksi reppu on muuttunut. Se saattaa muuttaa muotoaan päivästä toiseen.

Villikissareppu kertoo ylikuormittumisesta. Näkymättömän repun kielellä: reppu ei kevene kuten tavallisesti. Näin voin käydä, jos on pitkittynyttä stressiä, jatkuvaa aistikuormitusta tai kimppu muita raskaita asioita. Lyhytkestoisina herkkäkin ihminen oppii kestämään näitä asioita ilman isompia romahduksia. Normaalin kuormituksen ei tarvitse olla pelottava asia. Pitkittyessään ylikuormitus kuitenkin laskee elämänlaatua ja voi vaikka sairastuttaa. Se ei ole tila, jossa ihminen voi, toimii ja oppii hyvin.

Villikissarepussa ei löydetä taikasauvaa kuormituksen poistamiseen. Sellaista ei ole, jokainen tilanne on erilainen. Kirjassa avun tuovat ymmärtävät ja tarkkanäköiset ihmiset. Tärkeää roolia näyttelee maaginen viltti, joka minulle symboloi välittävää kohtaamista, nähdyksi tulemista ja auttamista.

Miksipä viltti ei voisi auttaa ylikuormittunutta ihan oikeastikin, ainakin hetkellisesti. Viltistä voi tehdä vaikka piilopaikan. Se lämmittää, jos on muitakin joiden keho reagoi stressiin muun muassa palelemalla, kuten omani. Kirjassa reppu kesyyntyy kertaheitolla, mutta tosielämässä tarvitaan reilusti lepoa, aikaa ja kohtaamisia ennen kuin reppu osoittaa kesyyntymisen merkkejä. Kesyttämisen alkuun voivat auttaa myös ammattilaiset: opettajat, lääkärit, toimintaterapeutit, terveydenhoitajat, kuraattorit ja psykologit.

Toivotan täältä jostain villin reppuni alta kaikille ihania lukuhetkiä uuden kirjan parissa! Kuulen tosi mielellään ajatuksianne ja kerron kirjasta lisää. Ja jos itseäni tunnen, oma reppuni on kohta taas entisellään. Mutta nyt vetäydyn hetkeksi viltin alle makaamaan.

Syksyllä 2023 ilmestyy kirja nimeltä Villikissareppu. Itsenäinen jatko-osa Näkymättömälle repulle.

Villikissareppu jatkaa tarinaa herkästä lapsesta, jonka elämään erikoinen kokemusten reppu tuo vuoroin riemua, vuoroin hankaluuksia. Ajatus Villikissarepusta syntyi jo silloin kun kirjoitin Näkymättämän repun. Tarinan ympärille oli kasvanut idean alkuja. Alkuja, jotka kitkin pois, koska kirjoitin kuitenkin lyhyttä tarinaa, sellaista, johon päiväkoti-ikäisen keskittymiskyky riittäisi. Mutta kun yksi tarina oli koossa, pois nypityt alut rupesivat elämään omaa elämäänsä ja syntyi uusia tarinoita.

Reppu-kirjasarjan ensimmäinen osa on yleiskatsaus aiheeseen, herkän ja herkästi kuormittuvan ihmisen perusproblematiikkaan, jossa tarkasti havainnoiva mieli kerää näkymättömiä kokemuksia mukaansa – hyvässä ja pahassa. Reppu kasvaa, kevenee, kasvaa ja kevenee. Joskus ehkä vähän räjähtelee. Sitä se elämä on. Se on herkän elämän normaali tila. Sen kanssa oppii pärjäämään.

Villikissarepussa eteen tulee tilanne, jossa reppu ei kevenekään tuttuun tapaan. Päähenkilö Rosalin elämässä tapahtuu isoja muutoksia, ja reppu alkaa käyttäytyä ennennäkemättömällä tavalla. Villikissareppu tarttuu siihen, monen herkän joskus kokemaan tilanteeseen, jossa repun jokapäiväinen elämä, keveneminen ja kasvaminen katkeaa liian isojen haasteiden takia. Tarvitaan pysähtymistä, tarvitaan enemmän apua. Pitää selvittää miten villiintyneitä reppuja kesytetään.

Muutoksia kohdanneiden herkkien lisäksi Villikissareppu tarjoaa heijastuspintaa kaikille, jotka ovat joskus muuttaneet, ikävöineet, aloittaneet uudessa koulussa, eskarissa tai päiväkodissa, jotka ovat joskus tunteneet yksinäisyyttä, ujostelleet tai jännittäneet. Tai kohdanneet lapsen, joka kamppailee tällaisten asioiden kanssa.

Kun kirjoitin Villikissareppua, jouduin hiukan kamppailemaan sen kanssa, että kirjassa reppu taas näyttäytyy haasteena. Olisin oikeastaan halunnut kirjoittaa seuraavaksi kirjan, jossa esille pääsisivät repun kaikki hauskat ominaisuudet: taito muuttaa tylsyys leikeiksi, pikkukivet timanteiksi ja harmaa väriloistoksi. Olisi niin tärkeää muistuttaa herkille lapsille, että he kantavat selässään taikareppua, joka saa elämän säihkymään.

Kävi kuitenkin niin, että kirjaan putkahteli haasteita ja hankaluuksia. Se johtuu siitä, että yhteiskunnan matka herkkien lasten tukemisessa on vasta alussa. Oletus ihmisten yhtäläisestä stressinsietokyvystä, kuormittumistaipumuksesta ja hermostosta elää yhä vahvana. Ja siksi on tärkeä vieläkin kirjoittaa haasteista. Sikäli kun herkkyydestä saan kirjoittaa ja puhua, tulen pitämään esillä myös herkkyyden iloisia puolia.

Miten niitä villiintyneitä reppuja sitten kesytetään? Siihen Villikissareppu ei anna yksiselitteistä vastausta. Villiintyneet reput ovat erilaisia. Kesyyntyminen alkaa siitä, että villi reppu huomataan. Jonkun reppu kesyyntyy itsestään ajan kanssa. Joku saattaa tarvita apua vaikkapa nukkumiseen, ehkä kesyyntyminen alkaa siitä kun uni korjaantuu? Jonkun pitää perua harrastuksia ja ottaa aikalisä. Joku tarvitsee monta hyvää keskustelua. Joku apuvälineitä: korvatulppia, piilopaikan, stressilelun, purukorun, monenlaisia löytyy. Joku tarvitsee loman. Erityisen paljon aikaa omalta aikuiselta. Myös opettajat, erityisopettajat ja toimintaterapeutit ovat hyviä kesyttämään villiintyneitä reppuja. Kun lasta autetaan näkymättömän repun kanssa hänestä tulee aikuinen, joka osaa auttaa itseään, ja tarvittaessa hakea lisäapua ajoissa.

Se mikä alkoi oman perheen tunnetyökalusta, kokemusten repusta, muuttui ensin kirjaideaksi, sitten käsikirjoitukseksi, sitten lastenkirjaksi, sitten työpajoiksi, kuvitusnäyttelyksi ja nyt kokemukselliseksi Näkymätön reppu -näyttelyksi opastuksineen ja työpajoineen.

Vajaa kolme vuotta Näkymättömän repun idean syntymisestä olen tässä ja saan kutsua yhä uusia lapsiryhmiä näyttelyyn näkemään, tunnustelemaan, kuuntelemaan ja katsomaan millaista elämä näkymättömän repun kanssa on: miten säihkyvän mahtavaa ja raivostuttavan rasittavaa.

Ensimmäisen tilallisemman Näkymätön reppu-näyttelyn valmistelu oli opettavainen, innostava ja tuskan täyteinenkin kokemus. Kannoin kierrätyskeskuksesta askartelumateriaalia peräkonttikaupalla. Liimasin, väkersin, animoin ja työllistin lähipiirin lapsiani myöten. (Kiitos siis anoppi, isä, äiti, Jaakko, lapset ja ystävät). Olin sotkeutua kaikkiin käsissä pidettäviin lankoihin, enkä pelkästään kuvaannollisessa mielessä. Sormet erikeeperistä tahmeina, niittipistooli kädessä ja hiukset maalissa huusin mielessäni: ”Onko tässä mitään järkeä!”.

Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaanotin ensimmäiset ryhmät näyttelyvieraiksi kysymys menetti merkityksensä. Sen sijaan katselin noita viisaita lapsia heidän miettiessään miltä reppu voi tuntua selässä. Laskin mielessäni, että tässäkin ryhmässä on aika varmasti vähintään neljä, ehkä useampi, jotka tietävät sen hyvinkin omakohtaisesti. Ja toivoin niin kovasti, että yksikään heistä ei enää luule olevansa yksin reppuineen.

Eilen sain tietää, että Taiteen edistämiskeskus tukee minua rahallisesti seuraavissa näyttelyvalmisteluissa. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos! Sotkeudun ilomielin uudestaankin erikeeperiin, siimoihin ja lankoihin kun vain saan tehdä työtä tämän aiheen ja näiden lasten parissa!

Olimme hiljattain perheen kanssa minilomalla Virossa. Ennen lapsia seikkailimme puolison kanssa paljon ympäri Eurooppaa, mutta nyt reissu etelänaapuriinkin oli uusi ja eksoottinen aluevaltaus. Jos perheessä useammalla on aistiherkkyyksiä ja taipumusta kuormittua, ei ole välttämättä helppoa löytää tapoja lomailla ja rentoutua yhdessä. Lomailua voi rajoittaa eri ihmisten erilaiset kuormituksensietokyvyt ja se, että se mikä yhdelle on ihanaa, voi toiselle olla raskasta ja toisinpäin. Silti yhteinen lomailu on tärkeää. Vaihtelu, uudet kokemukset ja itsensä ylittäminen perheenä palkitsee. Näkymättömän repun instassa jaettiin paljon reissuvinkkejä ja minua pyydettiin jakamaan omiani.

Meidän perheessä on niin aisti- kuin sosiaalista herkkyyttä ja lisänä aimo annos elämyshakua ja vaihtelunhalua. Olemme siis joutuneet hakemaan sitä millaiset lomat päätyvät lopulta piristämään ja ilahduttamaan kaikkia. Pakko myöntää, että vielä emme ole kokeneet lomaa joka olisi kaikille osapuolille ollut pelkästään mahtava kokemus. Ehkä sellaista ei edes kannata tavoitella. Riittävän hyvä loma on tarpeeksi hyvä. Monia loistavia, muistorikkaita reissuja sen sijaan olemme kokeneet kyllä.

Ei-jatkoon kokemuksia on kertynyt myös. Meidän perheelle niitä ovat olleet esimerkiksi pitkät automatkat matkapahoinvoinnista kärsivän lapsen kanssa ja kotona lomailu, kun perheen aikuiset eivät pysty jättämään kodin kasoja ja projekteja mielestään.

Mutta jaetaan mieluummin niitä onnistumisia. Näitä ovat olleet:

• Lomat, joihin sisältyy paljon luonnossa oloa, meidän perheessä herkimmät todella rakastaa luonnossa oleilua ja loputkin tykkäävät siitä paljon.
• Telttailu, kunhan varusteet ovat hyvät.
• Melominen/ veneily (mukaan omia puuhia ja äänikirjoja lapsille), ei liian pitkiä päivämatkoja putkeen.
• Mökkeily
• Lomailu off-season aikaan, kun esim. junat ja laivat ovat hiljaisempia. Jos käytetään julkisia matkustuspäivien valitseminen arkipäiville.
• Rauhalliset kylpylät ja kylpylähotellit.
• Pienet kaupungit mieluummin kuin isot.
• Riittävän monta yötä samassa majapaikassa tasoittaa, jos kuormitus kostautuu huonoina yöunina uusissa paikoissa
• Kiireen tuntua kannattaa välttää, ei siis liian ohjelmoitua tekemistä
• Ne asiat jotka kuormittavat ja palauttavat kotiarjessa, kuormittavat ja palauttavat myös lomalla – > yritän miettiä loman etukäteen läpi näistä näkökulmista.
• Huvipuistoissa, vesipuistoissa ja vastaavissa käyminen mieluummin loma-ajan ulkopuolella, hiljaiseen aikaan.
• Edellämainittujen tai muuten ”isojen” tapahtumien ympärille on jätetty hiljaisempaa aikaa/ rauhallisia tekemisiä.
• Kun ei ole matkapahoinvointia parin tunnin automatkat toimivat kaikille rauhoittavina ja tasaavina katkoksina
• Jos lomaillaan isommalla porukalla pitää huolehtia herkästi kuormittuvien (aikuisten ja lasten) säännöllisestä palautumisajasta ja omasta tilasta
• Päivän tapahtumien kertaaminen yhdessä illalla
• Tekemiset, joista koko perhe nauttii ja jotka ovat myös aikuisille kivoja. Meille näitä ovat erityisesti kylpylät, retkeily, elokuvat ja kulttuurielämykset
• Kaupunkikohteet, joissa voi liikkua kävellen, eikä tarvitse jatkuvasti käyttää julkisia.
• Eläminen eri rytmissä kuin muut ihmiset (eli ei ulos syömään ruuhkaiseen lounasaikaan jne)
• Etukäteen sovitut rutiinit myös lomalla, esim. lapset tietävät onko/ milloin on ruutuaikaa
• Lapsille riittävästi omia lempipuuhia mukaan.
• Pakkaaminen ajatuksella: mitä kukakin tarvitsee/ saattaa tarvita, jos aistioireet voimistuvat (esim. vaatteet, ruuat, tavarat).
• Majapaikassa on hyvä osoittaa lapselle oma paikka tehdä omia asioita.
• Majoituspaikan valintaan kannattaa paneutua, ettei sen meluisuus tms. kuormita.
• Päivärytmin miettiminen niin, että se tukee kaikkien jaksamista
• Päivien suunnittelu ja suunnitelmien ylös kirjoittaminen etukäteen helpottaa vanhempia kun lomalla voi noudattaa tehtyä suunnitelmaa eikä tarvitse olla tekemässä kokoajan päätöksiä.
• Lasten lomajännityksen ja innostuksen kanssa tasapainoilu. Esim. kivoista asioista ei välttämättä kannata kertoa lapsille liian paljon etukäteen, ettei odotus kasva sietämättömäksi, mutta silti pitää antaa jonkin verran henkistä valmistautumisaikaa.

Tein vielä tseäni ja muita herkkisperheitä ajatellen listan kysymyksistä, joihin vastaamalla saattaa olla helpompi löytää omalle perheelle juuri nyt sopiva lomailun tapa.

• Millaista lomaa kaipaat itse juuri nyt? Tapahtumarikasta ja aktiivista? Rauhallista ja levollista?
• Millaista lomaa muut perheenjäsenet kaipaavat?
• Jos tarpeet ovat hyvin erilaisia mieti onko kompromissi mahdollinen, tai ehkä voitte löytää kohteen, jossa perhe voi jakautua ja löytää vähän eri tekemisiä? Tai ehkä teitte viimeksi aktiiviloman, ja nyt olisi rauhoittumisen vuoro, tai toisinpäin? Ehkä molempia elementtejä saa mahdutettua samaan lomaan?
• Mieti kohdetta budjetin ja arvojen näkökulmasta ja sen näkökulmasta miten kuormittavaksi koette eri matkustustavat? Esim. jos lentäminen sotii omia arvoja vastaan tai on liian kuormittavaa, kannattaa unohtaa se. Jos autoilu on teille tuskastuttavaa, ehkä löydätte kohteen jossa se ei ole välttämätöntä?
• Onko kotona lomailu teille mahdollista? Joskus hyvä loma voi olla kotona oloa ja vaikka valmiiksi mietittyjä reissukohteita lähialueelta. Kotilomaa voi erottaa arjesta, vaikkapa tekemällä yhteisen toivelistan ja aikataulun toiveiden toteuttamiseen. Valmis- ja tilausruuilla tai ulkona syömällä voi tuoda loman tuntua kotonaoloon.
• Onko sukulointi teidän perheelle hyvä tapa lomailla? Jos joku perheestä kuormittuu sukuloinnista, miettikää etukäteen millainen aika sukulaisten kanssa vietetään ja millaisia rajauksia tehdään.

Toivottavasti näistä vinkeistä on apua esimerkiksi tulevan joululoman suunnittelussa.

Vaikka olen jo tottunut puhumaan eritysherkkyydestä, joudun silti välillä estämään itseäni, etten peitä kiusalliselta tuntuvaa erityis-etuliitettä vähintään johonkin hiljaiseen kröhäisyyn. ”Niin siis mitä sä sanoit että sä olet?” ”Noo… sellanen er-kröhömhöm-kkä.”

Useat ihmiset ovat kertoneet minulle vieroksuvansa tätä käsitettä. Moni saa siitä näppylöitä. Vuosia sitten ajattelin itsekin, että erityisherkkyys on höpöhöpötrendi. Yhä edelleen tuntuu, kuin tuon sanan kautta vetäisin päälleni paljon sellaista, mitä en itsessäni tunnista. Sädekehän, ehkä? Pelkään, että se mitä minulla on sanottavana peittyy jonkun silmissä höttöisyyden huntuun. En ole varma mistä ärsyttävyys johtuu, mutta arvailla voi aina. Kenties sana putkahti lehtien ja uutuuskirjojen kansiin niin nopeasti ja saavutti niin suuren huomion, että tämä kääntyi itseään vastaan. Ehkä moni sellainen herkkä, joka ei ole tunnistanut ja hyväksynyt herkkyyttään, ärsyyntyy vastareaktiona. Kenties ne ihmiset, joille herkkyys on vierasta ja outoa kokevat olonsa uhatuksi. Ennen Näkymättömän repun julkaisua mietin paljon kannattaako hyvää lastenkirjaa leimata tällä ärsyttävänä pidetyllä sanalla.

Tein niin kuitenkin, eikä ratkaisu ollut vaikea. Erityisherkkyys on todellinen ilmiö, ja minua surettaa miten heikosti se tunnetaan ja miten usein se ohitetaan. Varsinkin herkät lapset ja herkkien lasten aikuiset ovat avun tarpeessa. Yhteiskunta ei ota ihmisten hermostojen erilaisuutta riittävästi huomioon. Onneksi nykyään näistä asioista sentään puhutaan ja esimerkiksi se, että neurodiversiteettiä tunnetaan paremmin hyödyttää myös erityisherkkiä.

Erityisherkkyys on se sana, jolla ilmiö on Suomessa tullut tunnetuksi. Tunne- ja aistiherkkyys, jolla tarkoitetaan samaa asiaa, on kömpelö käyttää. HSP (highly sensitive person) lyhenne englannista tuntuu sisäpiirislangilta. Siksi lopulta erityisherkkyys on se käsite, johon olen aina palannut, vaikka se ei minusta olekaan ihan onnistunut. Sanan ongelma on se, että suomen kielen ”herkkyys” ei vie mielikuvia voimakkaasti reagoivaan hermostoon ja sana ”erityis” herättää vaistomaisen ajatuksen siitä, että näin itsensä määrittelevä kuvittelee olevansa jotenkin vähän parempi kuin muut.

Koetan itse aina tilaisuuden tullen kertoa, että joka viides ihminen on erityisherkkä. Jos haluaa tuntea itsensä erityiseksi, kannattaa etsiä joku muu leima otsaan, koska tämä on ehkä tavallisinta erityisyyttä mitä voi kuvitella. Tavallista, yleistä, arkista, ja silti niin usein sivuutettua. Haaveilen välillä todellisuudesta, jossa erityisherkkyyden käsite olisi saatu yleiseen tietoon ja läpäisemään yhteiskunnan rakenteet. Jossa ennakkoluulot eivät estäisi joka viidettä löytämästä erityisherkkyyttään. Ajatelkaa jos koko massa, kaikki 15-20 prosenttia antaisivat hermostonsa puhua. Ehkä vihdoin saisimme sanoa hyvästit liian kovalle kiireelle, kilpailumentaliteetille, avokonttoreille, työelämän kohtuuttomille paineille, hälyisille opiskelutiloille, lasten harrastus- ja koulustressille, kiusaamiselle, ylimääräiselle metelille, raa’oille tv-mainoksille, liian kirkkaille valoille, toksisille yhteisöille… Siitä hyötyisivät niin neuroepätyypilliset, koko herkkyyden kirjo, mielenterveydeltään vähemmän rautaiset JA tottakai myös kaikki ne joilla ei ole hermostossaan, mielenterveydessään tai neuropsykiatrisissa rakenteissaan mitään poikkeavaa. Heitäkin kai on olemassa joitakin?

Kuten minua seuraavat ovat huomanneet, puhun rinnakkain usein herkkyydestä ja erityisherkkyydestä. Näin teen siksi, että erityisherkät eivät tietenkään ole ainoita herkkiä. Näkymätön reppu -kirja sopii kaikille jonkinlaista herkkyyttä tai kuormitustaipumusta itsessään tunnistaville. On olemassa esimerkiksi aistiherkkyyttä, joka ei välttämättä yhdisty erityisherkkyyteen ja moni neuroepätyypillinen ihminen on hyvin herkkä, identifioitumatta silti erityisherkäksi. Lisäksi on muuta herkkyyttä, jota ihminen ei tunnista erityisherkkyydeksi, tai joka ei välttämättä sovi täysin erityisherkkyyden tunnusmerkkeihin, mutta on kuitenkin selkeästi elämään vaikuttava asia. Tästä syystä käytän usein sanaa ”herkkä” kattokäsitteenä kaikenlaiselle herkkyydelle. Erityisherkkyys on silti ensisijainen tulokulmani aiheeseen ja toiseksi, vain käyttämällä käsitettä voin laajentaa siihen liittyviä mielikuvia ja toivottavasti vähentää siihen liittyviä ennakkoluuloja.

Kyselin instagramissa Näkymättömän repun seuraajilta kokemuksia siitä miten herkkyys on vaikuttanut heidän lapsuuteensa. Sydämeni aina vähän särkyy, kun kuulen ihmisten kertovan lapsuutta varjostaneesta, vaikeasti määriteltävästä ”vääränlaisuuden” kokemuksesta, jonka tunnistan itsessänikin. Kuinkahan moni herkkä lapsi tämän kokemuksen jakaa?

Pohjimmiltaan kyse saattaa olla siitä mitä pidetään hyvänä ja ”kunnollisena” lapsuutena. Väitän, että jossakin määrin hyvinvoivan, hyvää elämää elävän lapsen tunnusmerkkeinä pidetään energisyyttä, aktiivisuutta, touhukkuutta ja sosiaalisuutta. Esimerkillinen lapsi on koulussa kaverimagneetti ja harrastaa monenlaista. Hän menee innoissaan päiväkotiin tai kouluun ja iltapäiväkerhoon, koska siellä on paljon tohinaa. Hän tykkää leireistä, peleistä, lastenkutsuista, leikkipaikoista, leirikouluista ja yökyläilyistä ja mennä viilettää vailla huolta huomisesta. Niin kauan kun lapsen aktiivisuus pysyy neurotyypillisyyden rajoissa, se on ylpeyden aihe. Sitä en kritisoi, missään nimessä. Ongelma ei ole siinä millaisista ominaisuuksista lapsia kehutaan, vaan siitä millaisista heitä EI kehuta. Vähemmille kehuille jäävät herkät ja monet neurokirjon lapset, joiden ominaisuudet ja persoonallisuuden piirteet eivät sovi ideaaliin. Lapset, jotka eivät hermostonsa tai temperamenttinsa takia ole aina menossa ja ensimmäisinä jonossa. Lapset, jotka huolestuvat, jännittävät, pelkäävät, vetäytyvät, hermostuvat, sekoilevat tai suuttuvat tilanteissa, joissa toiset loistavat.

En ole monta kertaa leikkipuistossa kuullut vanhemman kehaisevan, että ”Meidän Teppo se on sellainen oikea kotihiiri. Aina nenä kiinni kirjassa. Äiti on hänen paras kaverinsa. Teppo tietää niin hienosti omat rajansa, eikä mennyt yökouluun kun ei halunnut”. Olen itse joskus kutsunut omia lapsiani madalletulla äänellä, mukamas huumorilla ”nyhjääjiksi” siitä syystä, että he sattuvat keksimään ihan älyttömän hyviä leikkejä ihan keskenään kotona. Puolustaudun sillä, että tervehenkisen, hyvän lapsuuden ideaali on niin kapea, ettei itsekritiikkiin hitaasti syttyvä mieleni ei aina ehdi mukaan.

Ei ole mitään syytä, miksi kaikkien lasten ehdottomasti pitäisi harrastaa paljon, olla kokoajan menossa, rakastaa yökyläilyjä, hinkua leireille, bileisiin ja lastenkutsuille, juosta innokkaimpina pallon perässä ja olla kaveriporukan keskushenkilöitä. Sellainen elämä sopii monelle. Se voi sopia myös joillekin herkille. Mutta nämä seikat eivät määrittele hyvää lapsuutta. On aivan muita asioita, kuten turvallisuuden tunne, rakastettuna oleminen, hyvä itsetunto, itsemääräämisoikeus, innostus ja ilo, jotka vaikuttavat elämänlaatuun. Ja vain ihminen itse voi tietää millaista elämää elämällä nämä asiat toteutuvat. Esimerkiksi ilon määrää ei voi nähdä siitä, kuinka paljon kavereita tai harrastuksia lapsella on tai kuinka innokkaasti hän syöttää pelikentällä.

Joten jos lapsesi, kummilapsesi, sukulaislapsesi, huollettavasi tai oppilaasi ei ole normien mukainen turbolapsi, avaa silmäsi hänen muille ominaisuuksilleen. Kysy mistä tämä lapsi saa iloa, ja mikä on hänelle hyvää elämää. Ja kaikki aikuiset, jotka aikoinaan luulitte olevanne ”vääränlaisia” lapsia. Ette koskaan olleet. Normit olivat vääränlaisia. Maailma muuttuu, kun avaamme silmämme jokaisen lapsen omille hienoille ominaisuuksille, ja olemme avoimen ylpeitä niistä.

Syksyn aikana on polkaistu käyntiin Näkymätön reppu -työpajat. Kokemukset ovat olleet kutkuttavia. Tiesin kyllä etukäteen, että tykkään tosi paljon siitä, kun sekalainen porukka kokoontuu yhdessä pöydän ympärille, tutkii materiaaleja, pyörittelee, innostuu ja esittelee tuotoksiaan. On naurua, jakamista ja joskus muodon saa joku vähän kipeäkin asia.

Taidepedagogina tämä on ollut aina itselleni se oma juttu. Tuoda materiaalit, kutsua ihmiset, antaa kimmoke, pukata matkaan ja tukea missä osaan. Niin juuri teen Näkymätön reppu -työpajoissa. Lopulta reppu on valmis, eikä enää yhtä näkymätön. On ollut kunnia saada nähdä ja kuulla mitä syntyi.

Olen nähnyt näkymättömiä reppuja, jotka ovat kimaltaneet kilpaa tähtien kanssa. Reppuja, joissa on ollut eriskummallisia sivutaskuja. Reppuja, jotka ovat ottaneet eläinten hahmoja. Reppuja, jotka ovat olleetkin laukkuja, reppuja joissa on ollut hienoja kiinnitysklipsejä ja kantokahvoja. On ollut kauniita vähäeleisiä ja pelkistettyjä reppuja. Joskus reppujen sisältö on yllättänyt kaikki.

On ollut hirviöitä, kummituksia, haikaloja. On ollut jäätelöitä, t-paitoja, lentokoneita. On ollut ärsytystä ja iloa, runoja ja halauksia. Pienenpientä tunnesilppua ja suuria painonnostajan punnuksia. Yksi itseäni syvästi koskettaneista esineistä oli pieni, pahvista askarreltu mini-kirja: Näkymätön reppu. Kuulemma ”ihan sika hyvä kirja”.

Monet repun sisällöt eivät saa nimeä tai minkään tunnistettavan asian muotoa. Kädet sukeltavat silkkipaperisilppuun, poimivat muovailumassaa, pyörittelevät piipunrasseja. Mukaan eksyy käpy, keppi, kivi, tikku, lankaa ja pumpulia. Lopputuloksena on jotain tosi hienoa. Härpäke, jolla ei vielä äsken ollut muotoa, mutta joka nyt on olemassa vahvasti. Joskus saattaa käydä myös niin, että hiljaisen puuhailun jälkeen, joskus paljon myöhemmin, outo esine saa jopa nimen.

Itselleni kävi niin kerran. Istuin hiljaisempana hetkenä pöydän ääreen tekemään ”jotain”. Ilman ajatusta, juttelun lomassa olin muotoillut foliosta lusikan ja lusikan päälle sinivihreän pallon. ”Maapallo” yksi lapsista tajusi ennen minua. Omassa repussani oli toden totta tuolloin ollut huoli maailman ruokaturvasta. Se putkahti esiin lusikan ja maapallon muodossa. Käteni tiesivät minua paremmin!

Tämän syksyn aikana olen huomannut, että Näkymätön reppu -kirjan ja työpajojen idea toimii. Ihmiset todella löytävät omat reppunsa. Ne tulevat näkyviksi. Reput ja se mitä niissä on sisällä. Kiitos kaikille siitä, että saan olla tässä mukana!