Olen tullut siihen tulokseen, että jos jaan kokemuksiani herkistä lapsista, täytyy minun pitäytyä siinä ainoassa yksilössä, jonka asiantuntijaksi kehtaan julistautua. Sama lapsi on kenties suurin innoittajani Näkymättömän repun taustalla: minä itse! Entinen erityisherkkä lapsi.
Omaan lapsuuteen on harmillisen vaikea suhtautua analyyttisella otteella. Mieleen muistuu fragmentteja. Klassikkoraivareita ryppyisten sukkien takia ja se kamala tyyny jonka lämpötila ei ikinä pysynyt optimaalisena niin kauan, että olisin ehtinyt nukahtaa. Vauvana tiedän olleeni niin hermoheikko, että vanhempani jo suunnittelivat antavansa toiseksi nimekseni Hyster. Kypsässä iässä nelivuotiaana sukelsin metafysiikan syövereihin. Vain yhden talitiaisen hautajaiset, eikä kuristava tietoisuus kuoleman vääjäämättömyydestä jättänyt minua enää koskaan. Olin myös naurettavuuteen asti empaattinen ja varmistelin perheenjäseniltäni monta kertaa päivässä, että he taatusti ovat lakkaamatta onnellisia ilman pienimpiäkään katkoksia. Kova vaatimus pikkulapsiperheen vanhemmille lama-ajan ja ruuhkavuosien keskellä. Riemu täytti sydämeni vähintään yhtä usein kuin tuska. Mutta ah ja voi, jälkimmäinen saattoi pyyhkäistä ylitseni milloin vain, vaikkapa kun muskariope viritteli ilmoille musertavan synkän ”Viisi varista”-laulun. Mitä isommaksi kasvoin sitä monivivahteisemmiksi tulivat ne asiat, pohdinnat ja tunnelmat, jotka läpäisivät olemattoman kuoreni. Koko elämä oli niin kovin hengästyttävää ja maailma oli jatkuvasti vähän liikaa. Ja kaiken keskellä minulla oli voimakas tunne siitä, että olen vähän outo. Vääränmuotoinen pala palapelissä.
Väitän, että on hiivatin paljon rankempaa olla erityisherkkä lapsi kuin aikuinen. Siihen on ainakin kolme syytä. Lapsi ei vielä tunne omia palautumiskeinojaan. Virikkeiden tulvassa aikuinen osaa tauottaa olemistaan ja etsiä tapoja rauhoittua, lapsi ei. Lisäksi moni asia, johon herkkä aikuinen on jo tottunut, tulee lapselle vastaan ensi kertaa. Herkkää lasta ei tarvitse karaista, mutta hän karaistuu joka tapauksessa. Se helpottaa elämää sitten myöhemmin. Lisäksi lapsella on vain vähän vaikutusmahdollisuuksia elämäänsä. Toisin kuin aikuinen (ainakin teoriassa), lapsi ei voi muovata elämästään oman näköistään. Hän viettää päivänsä lapsiryhmässä, jota ei voi valita, tehden asioita, joita ei voi valita. Vapaa-aikansa hän viettää kuten aikuiset parhaaksi näkevät. Joskus kuormittavia tekijöitä kertyy liikaa. Silloin tilanne voi muuttua raskaaksi niin lapselle kuin aikuisille
Minusta lapsuuden ei pitäisi olla rankkaa ja rasittavaa aikaa. Sitä se voi kuitenkin olla monelle erityisherkälle, joka joutuu pinnistämään jaksaakseen, pärjätäkseen tai jopa kelvatakseen. Kasvuympäristön vuoraaminen pumpulilla tuskin on hyvä idea, mutta pienellä tiedostamisella ja huomioimisella voisivat erityisherkät lapset saada helpotusta elämäänsä ja kokea olevansa hyviä juuri sellaisina herkkinä kuin ovat. Ja oppia, että oudonmuotoisille palapelinpaloillekin löytyy lopulta oma tärkeä paikkansa kokonaiskuvassa.