Tein lastenkirjan erityisherkkyydestä siksi, että siitä puhutaan liian vähän. Herkkyydestä pitää tehdä näkyvämpää. Juuri lastenkirjan tein siksi, että olen kuvittaja ja rakastan kirjoittamista ja lastenkulttuuria. Jos olisin jotain muuta, olisin tehnyt jotakin muuta: laulun, luentosarjan tai vaikka excel-taulukon.
Herkkyydestä puhutaan liian vähän, ottaen huomioon miten yleistä se on. Herkät lapset hyötyvät keskivertoa enemmän vahvistavista kokemuksista, mutta vastaavasti kielteiset kokemukset vaikuttavat heihin normaalia voimakkaammin. Eli: kannustus ja tuki voi saada herkän loistamaan. Samoin jonkun mielestä varsin kesy lyttääminen voi tuupata herkän alas jyrkänteeltä, jonka pohjalta ei noin vain noustakaan. Joka viides on erityisherkkä. Mikä valtava merkitys tällä on yksilötasolla, yhteiskunnallisesta puhumattakaan. Eikö jonkun kunnallispolitiikan rahaihmisen kannattaisi nähdä tässä tilaisuus säästää sote-kuluja ja tahkota huippuosaajia?
Tarvitsisi vain lisätä tietoisuutta herkkyydestä ja ymmärrystä siitä miten herkkyyttä kohdataan. Monella vanhemmalla, varhaiskasvattajalla ja opettajalla tätä ymmärrystä jo on ja se lisääntyy kokoajan. Mutta valitettavasti meillä on hidasteena isoja ylisukupolvisia traumoja, jotka ovat vuosikymmenien ajan haitanneet kykyämme nähdä herkkyydessä mitään hyvää. Eihän siellä talvisodassakaan otettu huomioon herkkyyttä. Suurten ikäluokkien vanhemmat eivät imeneet lempeyttä kasvatukseensa instagramin aforismeista. Jälleenrakentajien seinällä roikkui taulu: ”Ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan”. Heti kun sodan ja kovan elämän varjo alkoi loitota ryhtyivät kovalla kädellä kasvatetut ikäpolvet kutsumaan nuorempia pullamössösukupolveksi. Ei siis mikään ihme, että herkkyydestä on puhuttu niin vähän ja varovaisesti. Syvällä routaisen, ankaran maan mullassa ovat reipastamiskulttuurin juuret.
Nyt on aika sivun kääntyä. Ihmisten herkkyystasojen moninaisuus, se ettei maailma ole kaikille sama, on nostettava ihan yleiseen tietoisuuteen. Vaikka voisi kuvitella, että vuosikymmenten kuluessa maailma olisi muuttunut helpommaksi herkille niin ei ole käynyt. Työelämä on muuttunut hälyiseksi, koululuokat avoimiksi oppimistiloiksi, kaupungit suuremmiksi, vaatimukset monitahoisemmiksi ja kilpailu kovemmaksi. Samalla meidät on ympäröity älylaitteilla, tiedolla, mainoksilla ja viihteellä. Aistejamme pommitetaan kiihtyvällä tahdilla. Ja kun herkät alkavat uupua, kertoo se siitä, että kohta tahti on liian kova jo vähemmän herkillekin.
Aikuisilla on jonkin verran keinoja suojella itseään. Lapset vasta opettelevat noita keinoja, ja siksi aivan erityisesti lasten herkkyydestä pitää puhua enemmän. Herkkiä lapsia pitää auttaa tunnistamaan ja rakastamaan herkkyyttään. Heidän kanssaan elämää ja ympäristöjä pitää suunnitella sellaisiksi, että ne tukevat eivätkä lannista heitä. Lapset ovat sen varassa, että ympäröivät aikuiset tietävät jotakin herkkyydestä ja ovat halukkaita tunnistamaan sen ja kuuntelemaan sitä.