Se mikä alkoi oman perheen tunnetyökalusta, kokemusten repusta, muuttui ensin kirjaideaksi, sitten käsikirjoitukseksi, sitten lastenkirjaksi, sitten työpajoiksi, kuvitusnäyttelyksi ja nyt kokemukselliseksi Näkymätön reppu -näyttelyksi opastuksineen ja työpajoineen.
Vajaa kolme vuotta Näkymättömän repun idean syntymisestä olen tässä ja saan kutsua yhä uusia lapsiryhmiä näyttelyyn näkemään, tunnustelemaan, kuuntelemaan ja katsomaan millaista elämä näkymättömän repun kanssa on: miten säihkyvän mahtavaa ja raivostuttavan rasittavaa.
Ensimmäisen tilallisemman Näkymätön reppu-näyttelyn valmistelu oli opettavainen, innostava ja tuskan täyteinenkin kokemus. Kannoin kierrätyskeskuksesta askartelumateriaalia peräkonttikaupalla. Liimasin, väkersin, animoin ja työllistin lähipiirin lapsiani myöten. (Kiitos siis anoppi, isä, äiti, Jaakko, lapset ja ystävät). Olin sotkeutua kaikkiin käsissä pidettäviin lankoihin, enkä pelkästään kuvaannollisessa mielessä. Sormet erikeeperistä tahmeina, niittipistooli kädessä ja hiukset maalissa huusin mielessäni: ”Onko tässä mitään järkeä!”.
Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaanotin ensimmäiset ryhmät näyttelyvieraiksi kysymys menetti merkityksensä. Sen sijaan katselin noita viisaita lapsia heidän miettiessään miltä reppu voi tuntua selässä. Laskin mielessäni, että tässäkin ryhmässä on aika varmasti vähintään neljä, ehkä useampi, jotka tietävät sen hyvinkin omakohtaisesti. Ja toivoin niin kovasti, että yksikään heistä ei enää luule olevansa yksin reppuineen.
Eilen sain tietää, että Taiteen edistämiskeskus tukee minua rahallisesti seuraavissa näyttelyvalmisteluissa. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos! Sotkeudun ilomielin uudestaankin erikeeperiin, siimoihin ja lankoihin kun vain saan tehdä työtä tämän aiheen ja näiden lasten parissa!