Uusin kirjani Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY) ilmestyi toukokuussa 2024. Kirja ei kuulu Reppu-sarjaan, mutta haluan kirjoittaa kirjasta hiukan myös täällä, koska vaikka kirja ei suoraan käsittele herkkyyttä, siinä on paljon herkkyyttä. Kirjassa on myös suuria tunteita ja tunteiden käsittelyä. Uskon, että moni herkkä lapsi ja tällaisen lapsen kasvattaja voi löytää tarinasta jotakin kiinnostavaa.
Kirja rageavine äitihahmoineen pohjautuu omiin kompasteluihini vanhempana. Niin henkilöhahmot, tapahtumat kuin repliikitkin ovat silti fiktiota. Myös oppikirjamainen tilanteen purku on fiktiota. Omat yritykseni yhteyden palauttamiseen ovat kotikutoisempia, mutta nekin lasketaan. Lause ”Sinne meni kesän ainoa kaunis päivä!” on sen sijaan todellisuutta, joskaan ei minun suustani…vielä.
Vaikka tilanne on fiktiota, olen ollut tuossa tilanteessa aika monta kertaa ja halusin koota tähän muutamia ajatuksia aiheen ympäriltä. Tässä kohtaa ne, jotka eivät koskaan ole huutaneet lapsilleen, voivat lopettaa lukemisen. Jos sinulla ei ole koskaan revennyt pelihousut (ei edes vähän saumoista ratkennut) voit onnitella itseäsi, ottaa sädekehän ja jatkaa samaan malliin. Kaikki passiivis-aggressiiviset puhisijat ja mulkoilijat voivat toki mielellään jatkaa lukemista.
Minä en ole mitenkään pelkästään vihainen äiti. Ainakaan en toivo lasteni näin minua määrittelevän kun muistelevat minua keinutuoleissaan. Toivon sen sijaan mainittavan sen kanannäköisen pinjatan, jonka askartelin heidän kanssaan. Mainitkaa myös se, että puolustin teitä aina, heitin tökeröä läppää ja jaksoin melkein aina pitää sylissä.
Olen myös ollut vihainen monta kertaa: syyllistänyt, tiuskinut ja ärähtänyt. Muistan edelleen elävästi, kun ensimmäisen kerran huusin lapselleni. Taapero ei totellut leikkipuistossa mitään ohjeita ja pelkäsin turvallisuuden puolesta. Keinot ja voimat loppuivat kahden natiaisen kanssa säätäessä. Päädyimme ottamaan yhteen räväkällä tyylillä. Korvissani kuulin Haluatko Miljonääriksi-ohjelman epäonnistumis-äänen kaikuvan suoraan taivaasta.
Se ääni on tullut tutuksi vuosien varrella. Muun muassa silloin kun jouduin retuuttamaan kolmevuotiaan tien yli takista, toisella kädellä lastenvaunuja ja potkupyörää raahaten. Olen se, joka vastasi lapsen huutoon oman sisäisen lapsensa huudolla. Ja itki omaa epäonnistumistaan lasten nähden – kuin lapsi. Tutuksi on tullut myös sopiminen ja anteeksi pyytäminen. Paljon on opiskeltu tunnetaitoja, vireystiloja ja kuormittumista. Nykyään osaamme hengittää paremmin ja ottaa aikalisiä – ja selviämme usein vähemmällä.
Tähän (puoli)pisteeseen pääseminen on vaatinut jatkuvaa oman elämänsä tunnetaitosuperninjana olemista. Sukupolvenihan on ensimmäinen, jolla on riittävä määrä tietoa riittävän helposti saavutettavissa, jotta voimme yrittää olla se tunnetaitajien rauhaa ja läsnäoloa huokuva airut, mitä meiltä myös odotetaan. Tietoa ja odotuksia meille kyllä tarjoillaan, mutta rehellisesti sanottuna, monet meistä on valmistettu tähän sotaan heikoin varustein. Siitäkin huolimatta, että omat vanhempani olivat empaattisia kasvattajia ja meillä puhuttiin tunteista ovat omat kamppeeni kuin lasteni intiaanileikkiin askartelema lerputtava kopiopaperinen jousipyssy ja nuolet. Monien nykyvanhempien omat vanhemmat kasvatettiin behavioristisin opein maailmaan, jossa tunteita yksinkertaisesti ei käsitelty. Kulttuurista ja taustasta riippumatta, kannamme mukanamme paljon. Monet joutuvat yhtä aikaa opettelemaan tunteiden käsittelyä itse, opettamaan sitä lapsille ja ehkä myös ikääntyville vanhemmilleen. Se on valtavan raskasta, näkymätöntä työtä.
Kuten sanottu, meille on tarjolla paljon tietoa, vinkkejä ja neuvoja. On hengitysharjoituksia, kirjoja, kursseja, niksejä ja konsteja, joilla oman mielen saa pidettyä tasaisena ja omat reaktiot lasten aloittamiin maailmansotiin pullantuoksuisina. On sanottava tiettyjä asioita ja vältettävä toisia, jotta lapset saavat kokea, että he ovat rakastettuja ja turvassa kaikkine tunteineen. Pinnistellessään tämän tavoitteen parissa moni aikuinen taantuu lapseksi, joka ei kokenut olevansa rakastettu ja turvassa. Ainakaan vihaisena.
Jos olet kaltaiseni vanhempi, jota toisinaan väsyttää olla oman elämänsä tunne-ekspertti, jos sinua juuri nyt väsyttää hengittää sisään ja ulos, pysyä rauhallisena, pysyä lempeänä ja huokua läsnäoloa, ota siitä tauko ja keskity seuraavaan. Sinä olet turvassa ja rakastettu ja ihan riittävän hyvä vanhempi, vaikka joskus räjähtäisitkin. Kun itse rakastat itseäsi tunteinesi ja reaktionesi, voit kohdata myös lapsen tunteet rakkaudella. Suomessa on perinteisesti turvauduttu puhumattomuuteen ja tunteiden patoamiseen. Hillittyä ja rauhallista ulosantia on pidetty hyveenä. Minä sanon, että hiiteen sellainen. Väärin ymmärrettynä tunnetaitotieto (oh, mikä sana) vääntyy taas uusiksi kohtuuttomiksi itsehillinnän vaatimuksiksi, kun sen on tarkoitus olla ihan muuta: lupa räiskyä niin lapsilla kuin aikuisilla, kyky pyytää anteeksi ja kasvusuuntana taito räiskyä niin, ettei loukkaa toisia. Sitä paitsi kuten lapsilla, meillä aikuisillakin on lupa yrittää uudestaan. Mikään ei mene pilalle, vaikka emme onnistu aina. Tämä päivä on ihan hyvä näin.